Katri Saarikivi: Puhe Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlassa

Arvoisat kuulijat,

yliopiston pieni juhlasali on tänään täynnä voittajia ja menestyjiä.

Jokainen pääsykokeiden kautta opiskelupaikan saanut, jokainen apurahansaaja, jokainen projektirahalla palkattu, jokainen kollegiumtutkija ja jokainen professori on valtiovarainministerimme ohjeen mukaisesti kilpaillut ja menestynyt.

Kilpailu on nivoutunut niin kiinteästi yliopiston toimintaan että siihen on pakko osallistua, jos haluaa tutkia.

Tiedonrakennuksen laatuun tämä kilpailu ei tietenkään mitenkään liity. Kilpailu tieteen maailmassa on niukkuuden synnyttämä asiantila. Kilpailu on yksi tapa jolla elämä tulee totuudenetsinnän tielle, ei muuta.

Rohkenen arvella että pieni juhlasali on tänään täynnä ihmisiä, joille tämä on itsestään selvää.

Päättäjillemme tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvää.

Tiistaina 15. joulukuuta hallituksemme teki päätöksen leikata yliopistojen määrärahoja enemmän kuin koskaan aiemmin.

Valtiovarainministerimme perusteli leikkauksia uskomuksellaan siitä, että kilpailun kautta tutkimuksen laatu paranee.

Uskomus heijastaa syvää ymmärtämättömyyttä siitä, miten tieteellinen metodi toimii.

Tämä on paitsi lausujan häpeä, myös yliopiston. Olemme olleet mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa tieto ei tavoita, ja jossa tällainen ymmärtämättömyys on mahdollista.

No, ei saa marista. Pitää olla rakentava. Mikä olisi siis nykyisiä päätöksiä parempi tapa tukea tieteen laatua?

Mitäpä jos otettaisiin mallia yhden maailman huippuyliopiston, Princetonin, toiminnasta?

1930-luvulla tässä yliopistossa tehtiin päätöksiä erään tutkimusryhmän perustamisesta. Yhdysvallat oli tuolloin ankaran laman kourissa. Valtionrahoitusta kuitenkin löytyi.

Tutkijat palkattiin pysyviin työsuhteisiin. Tutkijan palkka oli suuri, koska niukkuudesta ei nähty erityistä hyötyä. Tutkimuslaitoksesta rakennettiin mahdollisimman viihtyisä.

Tutkijoilla oli erittäin vähän opetusvelvollisuutta, koska haluttiin suoda rauha tärkeimpiin tehtäviin keskittymiselle. Tutkijan työvuosi kesti kuusi kuukautta, lokakuusta huhtikuuhun. Puoli vuotta oli palkallista lomaa.

Tosin laitoksen johtaja sai pian huomata, että tutkijat eivät lomailleet lomallaan.

Ei suunnattuja rahoitushakuja, ei ennalta määriteltyjä painopistealueita, ei työajanseurantaa, hyvät palkat ja paljon vapautta. Mikä oli tämän tuhlailevuuden, uinuvan tyytyväisyyden ja huonon kontrollin tulos?

Laitoksen tutkijat rakensivat yhden maailman ensimmäisistä tietokoneista, jonka rakenteeseen perustuu jokainen tänään käyttämämme tietokoneohjelma.

Toisin sanoen, Angry Birds tukee tällä hetkellä Suomen kansantaloutta sen vuoksi, että tutkijat saivat 1930-luvulla, laman kourissa pyristelevässä maassa, rauhassa ja hyvin rahoitettuina vapauden tutkia.

Missä tutkijat tänään saavat rauhan tutkia? Missä tiede saa tänään asua? Onko se paikka yliopisto? Onko se Suomi?

Moni tutkija on löytänyt vapauden tutkia yliopistojen ulkopuolella, yrityksissä. Nopeasti taloudellista hyötyä synnyttävän tutkimuksen oheen on alkanut mahtua yhä enemmän hyödytöntä. Esimerkiksi Facebookissa tehdään tätä nykyä havaintopsykologista perustutkimusta.

Taloudellinen kasvu ei tietenkään ole tieteen tarkoitus. Se voi olla sen sivuvaikutus, mutta ei koskaan tavoite.

Tieteen tavoitteena on totuus. Paremmalla totuuden ymmärryksellä voidaan sitten saavuttaa ihmisille merkittäviä asioita. Näitä saavutuksia syntyy jatkuvasti ja ne ovat ympärillämme joka päivä: kehittynyt moraali, demokratia, syöpälääkkeet, tekoäly, ympäristöä säästävä teknologia.

Tieteellisen tiedonrakennuksen tuottamista edistysaskelista myös ministerimme nauttivat päivittäin.

Nauttivat, mutta eivät arvosta.

Rahan niukkuutta pahempi uhka tieteen vapaudelle saattaakin olla arvostuksen puute. Arvostuksen puute johtaa siihen, että tieteen hedelmät eivät kosketa. Tieto ei tavoita, totuus ei tavoita, jolloin sivistys katoaa. Tämä on jo kaikkien nähtävillä

Perjantaina 27. marraskuuta kansanedustaja Lepomäki väitti viestintäpalvelu Twitterissä, että taiteen arvo määrittyy vahvasti taiteilijan saaman rahoituksen mukaan.

Keskiviikkona 16. joulukuuta kansanedustaja Huhtasaari ehdotti, että ihmisoikeuksien ei tulisi koskea rikollisia.

Kansanedustaja Huhtasaari on muuten Helsingin yliopiston alumna.

Hänen häpeänsä on myös meidän häpeämme. Helsingin yliopiston arvo ei synny sen seinien kautta, vaan sen ihmisten.

Millä tavoin tilanteen voisi korjata? Mitä me voisimme yliopistossa tehdä toisin, jotta tieteen arvostus kasvaisi ja tieteenteon mahdollisuudet lisääntyisivät?

Meillä on tietenkin oikeus ilmaista vihaa ja jopa halveksuntaa ymmärtämättömyyttä kohtaan, vaikkapa maalaamalla hävyttömyyksiä lakanaan tai irvailemalla yliopiston visuaaliselle ilmeelle pallurapäähineellä. Viha tuntuu hyvältä, siitä saa liikkeellepanevaa voimaa.

Mutta, hyvät kuulijat, meidän täytyy osata muutakin.

Tiedolla ja totuudella ei ole voimaa, elleivät ne elä ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa.

Pystyisimmekö siis vihastamme huolimatta synnyttämään laadukkaampaa keskustelua päättäjien ja tieteen puolestapuhujien välille?

Pystyisimmekö ravitsemaan ihmisten sisäsyntyistä uteliaisuutta?

Pystyisimmekö kohtaamaan ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä empaattisesti?

Kilpailun ohella tämäkin kaikki on elämää, joka tulee tieteen teon tielle, mutta on sekä tieteen että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta yhä välttämättömämpää.

Nimittäin, tällä hetkellä ihmiskuntaa kohtaavat ennennäkemättömän vakavat ongelmat. Ahneus ja empatian puute johtavat sotiin ja massiivisiin kansainvaelluksiin. Ilmastonmuutos uhkaa maapallon koko eliöstön olemassaoloa.

Näitä ongelmia ei ratkaista talouskasvun ja kilpailun kautta. Näiden sijaan tarvitsemme kolmea asiaa:

1. tarvitsemme uutta ymmärrystä ja uusia ratkaisuja, joita syntyy vain tutkimuksen kautta
2. tarvitsemme monipuolisempaa arvon käsitteistöä
3. tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan

Marraskuussa Helsingin yliopiston juhlavuoden kunniaksi järjestetyssä tieteellisessä ideakilpailussa palkittiin kaksi tutkijaryhmää. Ryhmien tutkijat saivat tälle ajalle poikkeuksellisesti itse määritellä kysymykset, joihin haluavat työssään etsiä vastauksia.

Toinen haluaa rakentaa pankin, jonka tuottamaa arvoa ei mitata rahassa, tai taloudellisen kasvun kautta, vaan ympäristön monimuotoisuuden lisääntymisellä.

Toinen haluaa rakentaa uutta tietoa ihmistenvälisen ymmärryksen ja hyvän yhteistyön mekanismeista.

Hyvät kuulijat, uskon, että Helsingin yliopistossa syntyy nyt ja tulevaisuudessa tietoa, joka on ihmiskunnalle elintärkeää.
Tieteen laadun ja jatkuvuuden kannalta olennaisimmat kysymykset juuri nyt lienevät:

Kuuleeko kukaan?
Ja,
osaammeko kertoa?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s