Laura Lindstedt: Vielä yksi Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhla ilman innovaatiota, brändiä ja Alex Stubbia / 18.12.2015

Hyvä juhlayleisö!

Aloitan tämänkertaisen puheenvuoroni vanhoilla uutisilla, vanhan kertauksella siis.

Tämän viikon tiistaina – toisin sanoen kauan, kauan sitten – SSS-hallitus leikkasi monta uutta ja syvää lovea paitsi yhteiskuntaamme, myös yliopistoinstituutioon.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen määrärahoja leikattiin kymmenillä miljoonilla euroilla. Tämä meidän yliopistomme, maamme suurimpana yliopistona, maksaa leikkauksista kaikkein korkeimman hinnan. Lisäksi opiskelijoilta, jotka tulevat EU:n talousalueen ulkopuolelta, ryhdytään perimään lukukausimaksuja

Myös kolmas tiistaina tehty hallituspäätös osuu tieteenteon ytimiin. Ensi vuoden alusta alkaen ”itsensä työllistäjistä”, esimerkiksi apurahatutkijoista, tehtiin yhdellä hutaisten valmistelulla päätöksellä ”yrittäjiä”. Uumoilen, että moni teistä läsnä olevista osallistui maanantaiseen mielenosoitukseen, jossa päätöstä ja sen mahdollisia – tai pikemminkin: arvattavissa olevia – seurauksia kritisoitiin kovin sanoin.

Mielenosoituksella – jollainen tämäkin juhla pohjimmiltaan on – ei ole suoraa vaikutusta vallitseviin olosuhteisiin. Tämä hallitus ei tule pyörtämään päätöksiään. Tutkijat, tiedon kätilöt, häiritsevät jo pelkällä olemassaolollaan suoraviivaista, mustavalkoista, lyhytjänteistä ja kapeakatseista ajattelua, jota hallituksemme ministerit lausuntojensa ja tekemiensä päätösten perusteella edustavat.

Mutta ei anneta tämän häiritä nyt. Sillä tärkeintä on, että avaamme suumme ja sanomme ääneen: Ei näin. Porthanian valtaukset, lakkoliike, Turhan tiedon kurssi, ja niin edelleen: kapinoinnin keinot ovat monet, ja viesti on yhteinen. Ei käy. Sivistys ei mene mailleen niin kauan kuin ihmisillä on voimaa nousta vastarintaan.

*

Hyvä juhlayleisö. Kerron pienen, mutta totuudellisen tarinan siitä, mitä Helsingin yliopisto on minulle antanut.

Olen astunut Porthanian pyöröovista sisään ensimmäisen kerran vuonna 1995, ja silloin minua pyörrytti: kaikki tämä tieto ja viisaus – mistä nurkasta rupeaisin rapsuttamaan itselleni palasia siitä?

Aluksi olin ahne ja malttamaton. Hain kirjastosta puolen metrin pinon Lacanin seminaareja, vain huomatakseni, etten ymmärrä niistä mitään. Ensimmäinen yliopiston antama lempeä opetus oli: Ole kärsivällinen. Ja hakeudu paremmin tietävien luokse.

Sittemmin olen hakeutunut ahkerasti itseäni viisaampien valoon. Olen mennyt oudoille ja aivan varmasti täysin turhille kursseille. Alain Robbe-Grillet’n elokuvat tai psykoanalyyttinen kerronnanteoria eivät tuota arkea helpottavia innovaatioita: moniaalle haarautuvine merkityksineen ne panevat maailman mutkalle ja mielen kierroksille.

Tästä ajatusten hurmasta olen saanut nauttia, sillä satun kuulumaan siihen sukupolveen, 70-luvulla syntyneisiin, jolle yliopisto ei ollut putkitutkintojen ja sokean suorittamisen synonyymi. Meille yliopisto merkitsi vapautta, tiedonjanoa ja etsimistä.

Olen ollut eri rooleissa yliopistolla: opiskelijana, tutorina, jatko-opiskelijana, assistenttina, tohtorikoulutettavana, tuntiopettajana. Tällä hetkellä olen kirjoilla yliopistossa. Yksi ikuisuusprojekteistani, väitöskirjani, on viimeistä rutistusta vaille valmis.

Maailmaan olen sen sijaan ehtinyt saattaa kaksi kaunokirjallista teosta, romaanit Sakset (2007) ja Oneiron (2015). Nämä teokset eivät olisi syntyneet ilman yliopistossa vietettyjä vuosia, siitä olen varma. Yliopisto ei ole auttanut minua ”oman äänen” löytämisessä, sillä kirjoja ei kirjoiteta omalla äänellä. Sanat, virkkeet, kappaleet, luvut ja lopulta kirjat syntyvät osana äänten pauhua, jota ikiaikainen innovaatio nimeltä ’kertoja’ orkestroi.

Kirjallisuustiede on perehdyttänyt minut kaunokirjallisiin sotakoneisiin, jotka taistelevat liian helposti jaettavissa olevia merkityksiä eli kliseitä vastaan. Fokalisaation taidokas käyttö opettaa, että näkökulmia on aina enemmän kuin yksi, ja että olkinuket eivät kelpaa kommunikaation välikappaleiksi.

Montaasi, kollaasi, metafora – ihania sanoja, eikä vain sanoja, vaan poeettisia keinoja, joilla jopa toisiaan hylkiviä aineksia voidaan saattaa yhteen. Metafiktio: huimausta aiheuttava tila tekstissä, joka juhlii läsnäoloa, tässä oloa, lukijan ja tekstin kumppanuutta, rakkautta ja sanojen voimaa, joka on voimista hurjin.

Tämän kaiken, ja paljon muuta, yliopisto on minulle antanut.

Luen lopuksi pätkän kirjasta, jota rakastan. Kirja on runoilijana tunnetuksi tulleen Markku Paasosen ensimmäinen romaani Pienet kalat syövät suuria kaloja. Sanottakoon sekin, että myös Markku viihtyi aikoinaan pitkään ja hartaasti yliopistolla turhaakin turhemman tiedon äärellä.

”Tuo eriävä näkemys saattoi liittyä siihen – näin minä aprikoin myöhemmin kun muistelin hänen kertomustaan – ettei niin sanottu raha sittenkään kelvannut keinoksi tunkeutua todellisuuteen, sillä niin sanottu raha kosketteli yksinomaan itseään ja tunkeutui yksinomaan itseensä, kosketteli itseään ja tunkeutui itseensä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa ja kolmesataakuusikymmentäviisi vuorokautta vuodessa, virtuaalisissa sänkykamareissa ja virtuaalisissa pokeripöydissä, kosketteli itseään ja siitti itseään, sillä rajan pyrkimys oli enetä.

Ehkäpä niin sanottu raha oli jättänyt niin sanotun todellisuuden oman onnensa nojaan, minkä seurauksena niin sanottu todellisuus rappeutui ja mätäni, kun taas niin sanottu raha muuttui kevyeksi ja nopeaksi, oli nopea kuin pelko ja kevyt kuin hummeri.

Mutta saattoipa tuo eriävä näkemys liittyä siihenkin, että niin sanottu raha kosketteli yksinomaan itseään ja tunkeutui yksinomaan itseensä vain siitä yksinkertaisesta syystä, että se itse oli ainoa todellisuus, joten kaikki mikä oli langennut sen piiristä oli langennut todellisuudesta, eikä sillä siksi ollut mitään muuta mitä kosketella eikä mitään muuta mihin tunkeutua kuin itsensä.

Ja saattoipa asian nähdä niinkin – näin minä aprikoin viimeisillä voimillani – että niin sanottu raha tekeytyi niin sanotuksi todellisuudeksi erottamalla piiristään kaiken millä ei ollut sille käyttöä, ulostamalla ja oksentamalla kaiken mikä ei hyödyttänyt sitä sen enenemispyrkimyksissä ja mikä niin ollen näyttäytyi epätodellisuutena.

Ja minä puristin silmäni kiinni ja näin ulosteläjiä ja oksennuslammikoita, jotka eivät kumminkaan löyhkänneet, mikseivät? Ja minua alkoi huimata ja oksettaa ja minä päätin lopettaa aprikoimisen, minä päätin lopettaa aprikoimisen siihen paikkaan, sillä jos minä olisin aprikoinut vielä hetkenkin, se olisi ollut minun loppuni, se olisi ollut minun tuhoni ja häviöni, viimeinen korsi minun kurjuuteni arkkuun.”

(Markku Paasonen, Pienet kalat syövät suuria kaloja, Teos 2014, s. 130–132.)

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s